Koiramme

Yritän aina liputtaa arjen pienten ilojen puolesta, ja eikö 2 kg painava tirriäinen oo aika pieni? Tuntuu kuitenkin vähättelyltä sanoa, että tämä meidän pikkuisemme olis vain "arjen pieni ilo"...  Tarkoitan tällä siis sitä, kun joskus täällä blogissakin pohdin sitä, miten mieluummin panostan jokapäiväiseen elämään ja siihen arkeen, kuin esimerkiksi lähden reissuun. Matkustelu on tietysti ihanaa ja sille on paikkansa munkin sydämessä, mutta kuitenkin. Mun ja niin myös poikaystävänikin arki vaan on piristynyt ja parantunut hurjasti, kun taloon muutti neiti pikkarainen karvaprinsessa! Ei sillä, että se huonoa olisi ollutkaan.

Nyt sitten, jos koirahöpinät ei kiinnosta, niin kannattaa poistua toisille sivuistoille... :-)

Lilo ei ole ollut meillä vielä kuukauttakaan, mutta tiedetään jo varsin hyvin, että se on meille just se oikea koira, jos niin voi sanoa! Tälläkin hetkellä, kun kirjoitan tätä postausta, Lilo nukkuu käpertyneenä kerälle mun sylissä. <3 Sekä läppäri että koira sylissä on hiukan hankala olla, mutta en mä hanni tuota siirtääkkään! Sylivauva kuvaa muutenkin lemmikkiämme aika hyvin - istun sitten meikkaamassa, maalaamassa tai syömässä pöydän ääressä, tulee pian pienet tassut varovasti "koputtamaan" että pääsisikös sylkkyyn. Myös pyykkejä lattian rajassa pesukoneeseen laittaessa saa aina seuraa. ;-) Oikeastaan aina kun mahdollista, Lilo on sylissä, tai ainakin hyvin lähellä!

Vaikka Lilo viihtyy sylissä, se ei kuitenkaan ole arka, vaan tutkii aina reippaasti uusia paikkoja ja tutustuu mielellään koirakavereihin. Pienet lapset on myös tosi kivoja, ehkä niillä on jotain yhteistä. :-D Naapurissamme asuu arviolta noin 2-vuotias tyttö, joka tykkää hirveesti Lilosta, ja Lilo hänestä! Yksikin päivä kuului jo kaukaa "Wiwooooo!!" kun satuttiin samaan aikaan ulkoilulle. Aaaaawwwss! <3

Lilo-nimi keksittiin T:n kanssa yhessä jo joskus aikaa sitten, ennen kuin edes tiedettiin että mikä koira meille tulee ja milloin. En muista tarkkaan kumpi sen lopulta keksi, mutta jotenkin siihen päädyttiin kai Lilan ja Milon kautta. :-) T:llä ei ole ennestään kokemusta koirista, ja joku taisikin sitä ihmetellä että missäs välissä hänestä on koiraihminen tullut. Mä taisin pitää niin hyviä myyntipuheita lemmikkien puolesta, ettei suostuttelu ollut edes vaikeaa. ;-) Mun perheellä on siis aina ollut koira tai koiria ja kotikotoota muuton jälkeen kesti hetki tottua olemaan ilman. On tosin hyvin erilaista asua koiran kanssa omakotitalossa, jossa on aidattu suuri piha, kuin kerrostalon viidennessä kerroksessa. Ei tämä ainakaan tähän aikaan vuodesta ole ollut vaikeaa, varsinkaan, kun on minikokoa oleva karvakamu, jonka saa helposti napattua kainaloon ja kiikutettua ulos. En olis myöskään uskonut, että oikeesti nautin kello aamukuuden ulkoilusta! On ihan hiljaista, lintujen laulua lukuunottamatta, raikasta ja tositosi valoisaa. Tilanne vois olla toinen, jos Lilo olis tullu meille vaikka lokakuussa... :-D

Lilo on saanut monta uutta lempinimeä tässä kuluneiden viikkojen aikana; Liltsu, Liltsi, Lilmo, Lilmonautti ja Lilonaattori, muutamia mainitakseni. :-D Rakkaalla lapsella jne... <3

Kouluttaminen on vielä kovin vaiheessa, mutta toistaiseksi ollut helppoa - Lilssi on nimittäin ihan hullu herkkuhiiri! Nauroin, kun eilen luin jostain että rodulle ominaista on olla hiukan nirso ruoan suhteen. No, ei meillä! :-D Tässä vaiheessa onnistuu luoksetulo, istuminen ja maahanmeno.

Oon kovasti miettinyt, että kiinnostaiskohan mua viedä jonkun ajan päästä Liloa näyttelyihin... Agility vois myös olla hauskaa, uskon että koirakin tykkäisi! Onko kellään kokemusta? :--)

Nyt koputtelen oikee urakalla kaikenmaailman puisia juttuja, että kaikki menis jatkossakin yhtä hyvin, ku tähä asti. <3


Mukavaa tiistapäivää,

t. Hanna ja Lilo