Mielen päällä

Ajattelen paljon. Tosi paljon. Joskus saatan kysyä poikaystävältäni kysymyksen aiheesta jota oon pyöritellyt päässäni tuntitolkulla, tai jopa päiviä. Hän on siitä paras, että lähes aina vastaa kaikkiin pohdintoihini jotenkin, mutta saatteena on yleensä "sä ajattelet aika paljon" -kommentti. Lukioaikoina eräs minua vanhempi tyttö sanoi, ettei ole koskaan tavannut samanlaista ajattelijaa, kuin minä. Ei sillä, että mun aatokset olis jotenkin hienoja, ei tosiaankaan. :D

Iholla on yks mun lemppariohjelma. Tykkään siitä formaatista hullun paljon, voisinkin ehkä kirjoittaa mietteitä siitäkin jossain vaiheessa. Jos joku ei tiedä, niin tällä kaudella kahdesta edellisestä poiketen henkilöt ovat miehiä ja yhdessä jaksossa Patrick-niminen herra pohti sivulauseessa että miksi pakasteherneet ovat kaikki samankokoisia. Ja tuon jakson katsottuani ei ole kulunut päivääkään miettimättä asiaa! Puolet pohdinnoistani ovat siis tuota luokkaa.

Eilen ja tänään olen kuitenkin miettinyt myös vähän painavampiakin asioita. Sain eilen illalla ihan mahdottoman itkukohtauksen, kun talousmatikan laskut eivät sujuneet. Tuli mieleen peruskoulu ja lukio ja porukoiden keittiön pöytä ja iskä kysymyssä "mitä sä et tässä tajua?" (Tästä muuten tuli mieleen usein kuulemani teoria siitä, että naiset etsivät rinnalleen miehiä, jotka jollain lailla muistuttavat heitä isästään. Poikaystäväni yritti eilen auttaa mua ja huomasin kauhistuksekseni että mua alkoi ärsyttää aivan samalla lailla kun silloin lapsena ja teininä, kun pyysin iskältä apua matikkaan! Molemmat toki yrittivät vain auttaa, mutta musta tuntui että ne puhui mulle ihan samalla tavalla - kuin vähä-älyiselle! :D) No mä en tajua, mitä mä en tajua!

Matematiikkaepisodi puhutti vielä paljon puolen yön jälkeen, miksi se on mulle niin kova pala etten heti tajua jotain laskua. Yht'äkkiä kaikki muutkin epäonnistumiset tulvivat mieleen ja koin ihan suunnatonta riittämättömyyden tunnetta. Mitä jos mä en taaskaan pääse kurssia läpi? Mitä jos mun opinnot ei edisty tarpeeksi? Mitä jos mä en koskaan valmistu tuolta koulusta? (Opiskelen siis ammattikorkeassa liiketaloutta toista vuotta.)

Mä en ole sellainen ihminen, jolle korkea koulutus ja ura on kaikki kaikessa. En missään nimessä väheksy ihmisiä, joilla ei ole kolmannen asteen koulutusta. Mutta jostain kumman syystä mun pakko saada sellainen itselleni. Miksi? En tosiaan tiedä. Mun mielestä elämässä pärjääminen ei ole papereista kiinni. Tietysti ihmiset ovat erilaisia ja arvostavat eri asioita, mutta mä olen sitä mieltä, että se miten itse viihtyy omassa arkipäiväisessä elämässään ja millaisen kuvan antaa itsestään ja ennenkaikkea miten kohtelee muita kertoo henkilöstä paljon mitään todistuksia enemmän. Älykkyyttäkin on monenlaista. Voit olla todella viisas ihminen käymättä kolmea ja puolta vuotta koulua. Voit myös olla fiksu, vaikket heti hoksaa miten Japanin jenin delvalvoituminen vaikuttaa suomalaisen yrityksen euromääräisiin saamisiin.

Miksi mä vaadin itseltäni sellaisia juttuja, joita en pidä järin arvokkaina?  Olen miettinyt monta kertaa, että pitäisikö opiskella jotain muuta, mutta en keksi mitä muuta muka. Mua kiinnostaa monet asiat, mutta en välttämättä halua niistä ammattia. Esimerkiksi just kirjoittaminen tai piirtäminen. Ja sisustaminen, tosin sitä en ole sulkenut pois vaan haluaisin ensin hieman rahaa säästettyäni opiskella sisustusuunnittelijaksi. Ja siksi että mua kiinnostaa monet asiat, olenkin valinnut just ton koulun. Tradenomina mulla on monenlaisia mahiksia työllistyä, eivät kaikki mene pankkiin tai kirjanpitäjiksi. Ja kyllä mä tosiaan viihdyn siellä! Erityisesti tykkään markkinoinnista ja projekteista ja myös monesta muusta. Jotenkin vaan iski pelko, että pärjäänkö mä siltikään siellä?

Tänä aamuna mieleen juolahti myös kuinka helpolla mä olisin päässyt, jos olisin jäänyt vanhaan kivaan työpaikkaani vanhaan ei-niin-kivaan kotikaupunkiini. Mulla oli  vakkarisoppari ja kyseisessä firmassa on mahtavat etenemismahikset. Mutta silti mä otin ja läksin Tampereelle tuntemaan itteni huonoksi. No okei, liiottelua. Mähän rakastan tätä kaupunkia ja ilman tänne tuloa olis jäänyt moni asia oppimatta itsestäni ja moni ihana, ihana ja rakas ihminen tutustumatta. Noihan on just niitä hommia, jotka oikeesti mulle merkkaa.

Yhteen lauseeseen tiivistettynä, mulla on väsynyt ja riittämätön olo.

En oikein tiedä, miksi mä tän postauksen kirjoitin. Toisaalta mun blogihan tää on, ja mä kirjoitan tänne mun elämästä. Ja mun elämässä mietiskellään paljon, mm. tommosia juttuja. Ihmiset pitää mua lähes poikkeuksetta ilopillerinä, mutta kyl mullakin on joskus paha mieli. Tiedostan myös sen, että joillain ihmisillä niin ulkomailla kuin kotimaassakin on oikeita ongelmia, on nälänhätää, on väkivaltaa, on vaikka ja mitä. Mutta mä elän mun omaa elämääni ja mulle tässä hetkessä isolta asialta tuntuu just tuo. Toivon, ettei musta tämän kirjoituksen takia saa pinnallista ja itsekeskeistä kuvaa.

Tänään aion mennä ostamaan kuuluisaa raakakaakaojauhetta ja alkaa työstämään itseni hyväksymistä sellaisena, kuin olen. Ei-niin-matikkapäisenä, mutta reippaana ja lempeänä nuorena naisena. Aion myös harjoitella niitä pirun laskuja. Kyllä se siitä.

Kuva täältä via Pinterest.